Suomalaisen suunnittelumaantieteen historiikkia

Artikkelin kirjoittaja Satu Onnela toimi SUM ry:n varapuheenjohtaja vuonna 2008. Artikkelista on julkaistu osia Prosumissa vuosina 2008-2009.

Pentti Viitala, Jussi S. Jauhiainen, Ari Lehtinen ja Mari Vaattovaara kertovat näkemyksiään suunnittelumaantieteen synnystä, vaiheista ja nykypäivästä. Vaikka haastateltavien näkökulmat ovat kytkeytyneet pitkälti opiskelun ja tutkimuksen ympärille, kertovat heidän kuvaamansa suunnittelumaantieteen murrosjaksot myös yhteiskunnan muuttumisesta yleisemmin. Maantieteen joustava rooli suunnittelun peilaajana tulee myös esiin. Mitäköhän asiantuntijoidemme mukaan sumalta on odotettavissa tulevaisuudessa?

Varhaisimman ja historian osalta laajimman näkökulman antaa muistojaan kertoneista Pentti Viitala, jonka maantieteen opinnot sijoittuivat 60-luvulle. Suunnittelumaantieteestä Helsingissä väitellyt ja nykyisin Joensuun yliopiston soveltavan maantieteen eli alue- ja ympäristökehittämisen puolen professori Ari Lehtinen on ollut mukana 70-luvun lopulta lähtien, myös 'perustason' ympäristövaikuttamisessa. Helsingissäkin välillä kaupunkimaantiedettä opettanut Jussi S. Jauhiainen aloitti turkulaisena maantieteen opiskelijana 1980-luvun puolivälissä. Turussa ei tuolloin ollut vielä erillistä suunnittelumaantieteen linjaa, joten Jauhiaiselle syntyi siinä sivussa myös yhteys Helsinkiin. Mari Vaattovaara opiskeli vuosina 1987 – 1991.

Kaikki muistelmiansa esiin tuoneet ovat olleet suunnittelumaantieteen kehityksessä hyvin aktiivisesti mukana jo opiskeluaikoinaan, nykyään sitäkin intensiivisemmin jo työnsä puolesta. Pentti Viitala siirtyi eläkkeelle vuonna 2007, mutta ottaa yhä jonkin verran osaa suunnittelumaantieteen keskusteluun.

Suunnittelumaantieteen pyörteitä

Viitalan mukaan suomalaisen suunnittelumaantieteen historia alkaa1960-luvun lopusta, jolloin opetuksessa suman osalta oli kyseessä vielä maantieteen linja: aluetutkimuksen ja -suunnittelun linja. Silloin hommissa olivat Lauri Hautamäki apulaisprofessorina sekä Mauno Kosonen ja Pentti Viitala assistentteina. Suunnittelumaantieteen perustaminen liittyi läheisesti lakisääteisen seutukaavoituksen ja kehitysaluepolitiikan alkuun. Tähän asti maantieteilijöistä oli tullut lähinnä opettajia.

Suunnittelumaantiede tuli nimenä käyttöön vasta 1970-luvun alussa. Samalla keskustelu suunnittelumaantieteen teemoista siirtyi Maanpiiristä Suunnittelumaantieteen yhdistykseen, joka perustettiin vuonna 1970. Mauno Kosonen oli mukana näissä molemmissa kokoonpanoissa.

Kun Lauri Hautamäki siirtyi Tampereelle (1978), merkittävä osa alkuperäisestä suunnittelumaantieteestä meni hänen mukanaan, ja jatkoi siellä aluetieteen nimellä. Suma jakautui siis kahtia: helsinkiläiseen suunnittelumaantieteeseen (Kosonen) ja tamperelaiseen aluetieteeseen (Hautamäki). Vaikka kautta voi kriisiksikin kuvata, tuolloin opiskelijana ja uuden sukupolven edustajana ollut Ari Lehtinen kuvaa aikaa myös varsin energiseksi ja innovatiiviseksi. Varsinainen suunnittelumaantieteen professuuri perustettiin 80-luvun lopulla.

1980-luvun kriisivuosien maininkeihin liittyy Suunnittelumaantieteen yhdistyksen irtautuminen omasta oppiaineestaan kohti monitieteisempää vuonna 1993 perustettua Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seuraa (AYS). Aiempi yhdistyksen Aluesuunnittelu –lehtikin muuttui siinä rytäkässä Alue ja Ympäristö - nimiseksi, mikä oli yksi esimerkki siitä, että tietynlainen suunnittelumaantiede tai aluesuunnittelu oli käynyt tiensä loppuun. Ympäristökysymykset ja kriittisempi näkökulma ”hallintosuman” rinnalle nousivat voimakkaammin esille ja samoin tarve käsitteellistää alue, tila, paikka käsitteitä uudelleen. Viitalan mukaan kyseessä oli aivan ilmeisesti sukupolvenvaihdos. Muutosta oli vauhdittamassa Ari Lehtinen, joka oli tuolloin Aluesuunnittelu -lehden muutoksessa päätoimittajana tuoreen maisterin, Jussi S. Jauhiaisen kanssa.

Helsingissä uuden suunnittelumaantieteen professorin viran täyttö sujui Hautamäen lähdettyä vaikeasti. Vuonna 1993 virkaan löytyi Perttu Vartiainen, siis nykyinen Joensuun yliopiston rehtori. Hän oli virassa vain vuoden, jonka jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Joensuuhun, ja tilalle tuli aiempi Mauno Kosonen. Kososen aiempaan apulaisprofessorin virkaan nimitettiin Pentti Viitala vuonna 1998. Samana vuonna apulaisprofessuurit muutettiin kaikki professuureiksi, minkä jälkeen Helsingin suunnittelumaantieteessä oli kaksi professoria.

Viitalan käsityksen mukaan suman kaksi ensimmäistä vuosikymmentä liittyivät hyvinvointivaltion rakentamiseen, mikä alkoi yskiä 80-luvun lopussa. Tuolloin yhteiskuntaan levisi suunnittelunvastainen ilmapiiri ja vasta lamavuosien jälkeen alkoi löytyä uusi tie eteenpäin. Viitalan mielestä olennaisin muutos lienee se, että ennen tehtiin tutkimusta maankäytön ja aluepolitiikan päätösten perusteiksi. Muutoksen jälkeen tutkimus kohdistui enemmän itse suunnitteluun, siihen mitä suunnittelu on - kritisointiin aiemman tukemisen sijaan. Seuraavina isompina suman mullistuksina Jauhiainen tuo esiin kaupunkiverkostot ja EU:n aluepolitiikan kuviot sekä innovaatiokysymykset 1990-luvun loppupuolelta lähtien.

SUM ry:n perustaminen vuonna 2000 oli reaktiona konkreettisiin aluesuunnittelun tarpeisiin työmarkkinoilla. Kimmokkeena oli halu madaltaa suunnittelumaantieteilijöiden kynnystä päästä kaavan laatijoiden rekisteriin, lähemmäs muiden kaavoittajien, kuten insinöörien ja arkkitehtien oikeuksia. SUM ry:n perustamisessa Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston, KSV:n rooli oli huomattava ja ensimmäisenä puheenjohtajana toimikin edesmennyt Helsingin kaupungin yleiskaavapäällikkö Pertti Kare. Nykyään SUM ry:n huomio on kuitenkin kaavoituksen ja suunnittelun parissa työskentelevien maantieteilijöiden edunvalvonnan lisäksi kasvavassa määrin myös työelämään valmentavan opetustoiminnan kehittämisessä. Yliopistolla tutkintouudistuksen tuomat muutokset rohkaisevat myös linkittämään kaavoituskysymyksiä vahvemmin aluetieteeseen.

Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura suuntautuu enemmän tutkimukseen ja pyrkii vaikuttamaan yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettisen tutkimuksen sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavan alue- ja ympäristötutkimuksen alueilla. AYS:illa on myös edustaja maantieteen kansainvälisessä unionissa IGU:ssa (International Geographical Union).

Halki vuosikymmenien, suunnittelumaantieteen järjestäytymisestä on siis luettavissa opetuksen ja yhteiskunnan muutosten pulsseja. Viitalan mukaan kaiken kaikkiaan suman sisällöissä on ollut koko ajan kaksi päälinjaa, maankäytön suunnittelu ja aluepolitiikka. Hänen mielestään nykyinen tilanne on siis tavallaan paluuta juurille, kun aluetiede ja suunnittelumaantiede ovat taas lähentymässä, mikä oikeastaan vahvistaa sumaa. Pidemmällä tähtäimellähän aluetieteessä esimerkiksi kaupunkimaantiede, kehitysmaantiede ja suunnittelumaantiede kaikki yhdessä vaalivat vanhan suunnittelumaantieteen perintöä.

Nykytilanne

Suunnittelumaantieteen nykytilanteen yliopistoissa arvioidaankin olevan hyvä ja maantieteen eri oppiaineiden välinen raja nähdään häilyvänä. Maantieteen yhteinen arvostus ja näkyvyys koetaan tärkeäksi. Suunnittelumaantieteen yksiköt ovat pitkälti erikoistuneen paikkakunnittain lähiseudun kysymysten pariin – minkä Ari Lehtinen kokeekin tärkeäksi, ellei tärkeimmäksi tehtäväksi sumassa. Hänen mukaansa tosin vertailevaa tutkimusta voisi olla enemmänkin.

Jauhiainen muistuttaa, että Oulussa suunnittelumaantiede on vieläkin yksi pääaineista. Sekä hakijoita että valmistuneita on ollut mukavasti ja pohjoisessa sumalla on hyvä brändi, minkä takia gradurahoitus, yhteistyöhankkeet tai apurahat ja työharjoittelu opintojen osana ovat järjestyneet hyvin. Alue- ja innovaatiopolitiikka, teknologiaverkostot, kaupunkipolitiikka ja -suunnittelu sekä yhteiskunnallinen ympäristötutkimus tuntuvat kiinnostavat opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita.

Tampereella ja Vaasassa suunnittelumaantiedettä opetetaan aluetieteen otsikon alla ja sillä on selkeästi hallinnollinen näkökulma. Turussa profiloidutaan alueelliseen ympäristö- ja kehittyneisyystutkimukseen ja Joensuussa opiskellaan muiden yhteiskuntatieteiden kanssa rinnan alue- ja ympäristökehittämisen nimikkeen alla. Helsingissä asemaa on ollut tähän asti vahvistamassa pisimpään säilynyt suman itsenäisen oppiaineen status.

Tulevaisuuden haasteita

Ari Lehtisen mukaan suunnittelumaantiede on nykyään integroitunut hyvin käytännön suunnittelututkimukseen, kaupunkitutkimukseen, aluetieteelliseen ja GIS-pohjaiseen tutkimukseen ja selvitystyöhön sekä tietoyhteiskunnan suunnitteluun. Ympäristökysymykset ovat vielä ajankohtaisempia kuin 80-luvulla: tässä sumalla, kuten yleensäkin maantieteellä, on rikas ja pitkä perinne. Sen muistaminen ja ajantasaistaminen voisi olla nykyistä monipuolisempaa. Ympäristöpolitiikan eri hallintotasojen työmailla on kuitenkin jo onnistuttu saamaan jalansijaa.

Lehtinen muistuttaa, että trendit vaihtuvat. Joskin suunnittelulle on aina tarvetta, kyse on suunnittelutilanteen ja -tarpeen uudelleenmuotoilusta muutoksen mukana: 2000-luvulla olisi pitänyt ehkä aktiivisemmin osallistua praktiseen governance -debattiin, yhteiskunnallisen muutoksen hallintaan, pätkätyöyhteiskunnan kipupisteisiin, työn pirstaloitumiseen, vapaa-ajan/kuluttamisen kestäviin ja kestämättömiin piirteisiin, globalisaatiopaineisiin ja sen mukaisiin paikallisiin yhteiskunnallisiin rakennemurroksiin. Yhteyksiä uuteen ohjaus- ja hallintatutkimukseen (governance, discursive regulation, co-management jne.) voisi Lehtisen mukaan edelleen vahvistaa.

Suomalaisten maantieteen laitosten välisiä yhteyksiä suunnittelumaantieteen näkökulmasta on varaa lujittaa kovastikin. Tutkimushankkeiden muodossa yhteistyötä tehdään jonkin verran, mutta opiskelijan näkökulmasta yhteys on heikko. Harva on tainnut esimerkiksi tulla ajatelleeksi, että tutkintoaan voisi täydentää toisen kaupungin maantieteen opeilla.

Maantieteen opinnoista muuten, herkästi mieleenpainuvimmat kokemukset tuntuvat saaduista kommenteista päätellen liittyvän opiskelupaikan hakuun, kenttäkursseihin, laudatur-retkiin, graduprosessiin sekä muualla yliopistossa harvinaisiin, melko opettavaisiinkin graduntarkastuksiin. Lisäksi erilaiset maantieteilijöiden kokoontumiset tuntuvat muistuvan vuosikymmenienkin päähän. Aluesuunnittelun päivien lisäksi esimerkiksi Lehtisen mukaan graduntarkastukset olivat 80-luvulla aina isoja tapahtumia Helsingissä: laaja kuulijakunta, kiintoisia aiheita, usein antoisia keskusteluja jatkoilla tai iltajuhlissa.

Työmarkkinatilanne suunnittelumaantieteen puolella nähdään eri valoissa. Tuttuja yhteistyöryhmiä yliopiston suunnittelumaantieteen tutkimuksessa ovat sosiologit, yhdyskuntasuunnittelun puolella insinöörit ja arkkitehdit sekä esimerkiksi Oulussa uusimpana juttuna ympäristökysymyksissä juristit. Vaikka työtilanne tuntuu näin vastavalmistuneen ja sukupolvenvaihdosta odottelevan näkökulmasta erinomaiselta, haastateltavat huomaavat negatiivisina muutoksina töiden pätkittymisen ja kiristyneen työtahdin.

Jussi S. Jauhiainen näkee tulevaisuuden haasteina innovaatiot, teknologian, ympäristön, aluekehittämisen ja kaupungit. Siinä ovat aika pitkälle teemat, joissa hänen mukaansa mennään seuraavat kymmenen vuotta. Myös monikulttuurisuus ja kehittämisvyöhykkeet nousevat teemoina esille, samoin kuin entistä tiiviimmät yhteydet laajentuneen EU:n toimijoihin, mikä vaatii teknisen ja tiedollisen osaamisen lisäksi myös kulttuurista ja kielellistä kompetenssia. Oulusta voisimme muut ottaa oppina suunnittelumaantieteilijöiden aseman vakiintumisessa ja tunnetuksi tekemisessä. Käytännön suunnittelussa kaavanlaatijarekisteriin pääsemisen helpottuminen voisi olla avuksi – hyvin tehdyn työn lisäksi.

Kansainvälisyys

Suunnittelualan kansainväliselläkin puolella Suomen suunnittelumaantieteilijöillä voi olla vielä uusia haasteita. Toki kansainväliset yhteydet toimivat pääsiassa osana yleisempää maantieteellistä yhteistyötä (esim. IGUssa, AAG:ssä), poikkitieteellisten projektien osina tai yritysten sisäisessä toiminnassa. Tutkimuksen kautta ollaan melko hyvin yhteydessä ulkomaille ja kansainvälisiin kollegoihin, tosin aika paljon kontaktit taitavat mennä kullakin tutkijalla omia polkujaan. Alueellisen yhteistyön esimerkkeinä voisi mainita kuitenkin EU:n tutkimushankkeet ja circumboreaalisen yhteistyön Joensuussa. Pääasiassa kansainvälisiä suhteita on Eurooppaan.

Suunnitteluun linkittyvät maantieteen professorit ovat myös mukana erilaisissa hallituksissa, mm. Mari Vaattovaara International Federation of Housing And Planning (IFHP) hallituksessa - itsensä Ebenezer Howardin perustamassa suunnittelijoiden yhdistyksessä.

Opiskelijan maailmassa suomalaisille uutena maantieteen tuttavuutena, vuodesta 2004, on tullut EGEA (European Geography Association for students and young geographers). Sitä kautta Helsingin, Oulun ja nykyään Tampereenkin opiskelijoilla on mahdollisuus tutustua maantieteen opiskelijoihin ja oppeihin Euroopassa vaihtojen ja kongressien muodossa, jatkossa mahdollisesti myös alumnien välisen toiminnan avulla.

Vuodesta 1993 lähtien Joensuussa on ollut tarjolla kansainvälinen maisteriohjelma Northern and Eastern Europe in a Global ja Helsinkiinkin on tutkintouudistuksen yhteydessä tullut englanninkielinen GIS-maisteriohjelma. Tämä tuo joustoa kansainvälisyyteen valmentamisessa: vaihto-opiskelun mahdollisuuksia on ainakin tähän asti jonkin verran rajoittanut englanninkielisen tarjonnan vähäisyys täällä päässä ja siten vastavierailijoiden puute. Siten kansainvälinen kokemus on helposti rajoittunut itse järjestettyihin matkoihin, joissa suunnittelumaantieteilijän toki kannattaa muistaa fokuksessaan myös köyhempien maiden kehityskysymykset.

Suunnittelumaantieteen puolia

Suomalaisen suunnittelumaantieteen heikkouksina Ari Lehtinen tuo esiin aukot kansainvälisen teoreettisen keskustelun seurannassa sekä institutionaaliset vaikeudet ulkopuolisen rahoituksen hankkimisessa. Vaattovaara varoittaa myös mahdollisesta pyrkimyksestä suunnitella itsensä suljetuksi ryhmäksi ja sitä kautta hitaasti kadota kentältä.

Suunnittelumaantieteen parhaiksi kuvatuissa puolissa monipuolisuus ja konkreettisuus paistavat läpi suunnittelumaantieteen gurujemme vastauksista: laaja-alaisuus, haasteellisuus, avoimuus ja tutkimuksellisuus. Avarakatseisesti Lehtinen sanoo suunnittelumaantieteen parhaiden puolien riippuvan itse kunkin näkökulmasta. Lisäksi Jauhiainen luokittelee dynaamisen globaalin ja vahvan lokaalin yhteen kietoutumisen suunnittelumaantieteen parhaiksi puoliksi. Hän muistuttaa vielä, että suunnittelumaantieteilijät ovat ihan aidosti mukana muuttamassa maailmaa niin perustutkimuksen kuin soveltavien hankkeidenkin kautta.